TAITELIJAPALKASTA.
Sanna Marinin hallitus on monella tapaa hoitanut työnsä vaikeissa oloissa hyvin. On kuitenkin yksi itselleni poliitikkona ja ihmisenä hyvin läheinen kysymys, jossa hallituksemme on epäonnistunut surkeasti: kulttuuri- ja tapahtuma-alan työntekijöistä huolehtiminen korona-ajan poikkeusolosuhteissa. Kitaristi Mikko Kosonen muotoili asian Helsingin Sanomissa sangen tyhjentävästi:
“Kulttuurialan freelancereiden väliinputoaminen on Suomen kulttuuripoliittisen historian suurin epäonnistuminen. “
Olen kirjoittanut aiemmin kulttuurin rahoittamisesta ja mm. siitä, että julkinen valta tuki koronakriisissä yli 100 000 ihmistä työllistävää kulttuurialaa todella kitsaasti verrattuna vaikkapa telakka- ja ilmailualaan. Puutteet eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään siihen, miten julkinen valta toimii koronakriisin tapaisessa poikkeustilanteessa, vaan ongelma on paljon tätä syvemmällä: kulttuuri yhteiskunnallisena kysymyksenä ei kerta kaikkiaan tunnu kiinnostavan kovin monia päättäjiä. Kuvaavaa on, että vaalikoneita täyttäessäni olen joutunut huomaamaan, ettei isojen medioiden vaalikoneisiin ole otettu mukaan ainuttakaan kulttuuria tai kulttuuripolitiikkaa käsittelevää kysymystä.
Poliitikkojen vähäinen kiinnostus kulttuuripolitiikkaan näkyy karuimmillaan siinä, miten retuperällä kulttuurin ammattilaisten toimeentulo ja sosiaaliturva muihin suomalaisiin verrattuna on. Esimerkiksi kuvataiteilijoiden keskiansio taiteellisesta työstä on alle 10 000 euroa vuodessa ja useimmat heistä joutuvat täydentämään elantoaan erilaisilla keikkatöillä. Asiaa ei auta, että sosiaaliturvajärjestelmämme tunnistaa huonosti taiteellisen työn, muun alan keikkatyön ja työttömyyden välillä liikkuvat freelancerit ja usein suorastaan rankaisee pätkätyöllistymisestä.
Taiteen tekemisestä ei yleensä kerry kunnollista eläkettä tai ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Vaikka taiteilijoiden eläketurvaa on yritetty parantaa ottamalla apurahansaajat vuonna 2009 pakollisen MYEL-eläkevakuutuksen piiriin, suurin osa eläkkeelle siirtyneistä taiteilijoista on edelleen Kelan takaaman minimieläketurvan eli takuueläkkeen (922 €/kk) varassa. Taiteilijoiden eläketurvaa täydentämään kehitetyn ylimääräisen taiteilijaeläkkeen saa vain kymmenesosa sitä hakevista eikä suurin osa taiteilijana työuransa tehneistä vaivaudu edes laatimaan hakemusta, koska tietää mahdollisuutensa heikoiksi.
Vasemmistoliiton pitkän aikavälin tavoitteena on parantaa niin taiteilijoiden kuin muidenkin pätkätyöntekijöiden asemaa korvaamalla nykyinen kankea, hidas ja byrokraattinen sosiaaliturvajärjestelmä perustulolla. Vaikka tulen itse tekemään hartiavoimin töitä yhdessä muiden vasemmistoliiton kansanedustajien kanssa perustulon eteen jos minut valitaan eduskuntaan, on kuitenkin myönnettävä, että perustulouudistusta ei saada maaliin vielä seuraavalla hallituskaudella. Edistystä asiassa on realistista odottaa vasta sen jälkeen, kun sosiaaliturvan uudistamista varten asetettu parlamentaarinen komitea saa työnsä päätökseen keväällä 2027. Taiteilijoiden tilanteeseen on onneksi tarjolla nopeampiakin lääkkeitä kuin perustulouudistus.
Yksi kiinnostava ehdotus on taiteilijapalkka. Ajatuksena on, että valtion pitkät taiteilija-apurahat korvattaisiin mallilla, jossa taiteilija on työsuhteessa johonkin organisaatioon – teatteriin, galleriaan, levy-yhtiöön, tai esimerkiksi taiteilijakollektiiviin tai -järjestöön –, joka maksaa hänelle palkkaa ja huolehtii työterveyshuollosta, eläkemaksuista, työtiloista ja muista työnteon edellytyksistä kuten muillakin kuukausipalkkaisilla työntekijöillä. Työnantaja saisi tätä varten rahoituksen Taiteen edistämiskeskukselta eli Taikelta. Taiteilijapalkan suuruudeksi on ehdotettu noin 3 000 € kuukaudessa. Vaikka tämä olisi veronalaista tuloa, verojen jälkeenkin taiteilijalle jäisi palkasta enemmän käteen kuin nykyisestä verovapaasta valtion taiteilija-apurahasta, jonka suuruus on 2 080 €/kk.
Tarkoituksena ei ole muuttaa vapaan taiteen tekijöitä tilaustöiden toteuttajiksi. Taiteilijapalkkamalli on saanut inspiraationsa osittain akateemisesta maailmasta, jossa tutkijoilla on laaja vapaus määritellä tutkimuskohteensa ja oman työnsä sisältö, vaikka he yleensä ovat työsuhteessa yliopistoon. Samaan tapaan myös työsuhteessa oleva taiteilija päättäisi jatkossakin itse taiteensa sisällöstä ja säilyttäisi sen tekijänoikeudet itsellään. Tarkoituksena ei siis ole muuttaa taiteen tekemisen sisällöllistä puolta vaan parantaa taiteilijoiden toimeentuloa, sosiaaliturvaa, työssä jaksamista ja työn arvostusta.
Ajatus ei ole aivan uusi. Vasemmistoliiton edeltäjä SKDL ajoi taiteilijapalkkaa jo 1970-luvulla ja myös esimerkiksi keskusta nosti sen vuoden 1977 kulttuuripoliittiseen ohjelmaansa. Välillä jo unohduksiin joutunut taiteilijapalkka nousi suomalaiseen kulttuurikeskusteluun uudestaan vuonna 2018 kun opetus- ja kulttuuriministeriön asettama taide- ja taiteilijapolitiikan suuntaviivojen määrittelemiseksi perustettu työryhmä julkaisi loppuraporttinsa, jonka monista suosituksista yksi oli, että valtion rahoituksella tehtävästä taiteellisesta työstä maksettaisiin apurahan sijasta palkkaa. Aihetta on sen jälkeen pitänyt aktiivisimmin esillä työryhmän puheenjohtaja, nykyään Taiken johtajana toimiva Paula Tuovinen.
Taiteilijapalkka ei ole ratkaisu kaikkiin kulttuurialan ongelmiin, mutta se parantaisi apurahalla työskentelevien taiteilijoiden asemaa takaamalla heille sosiaaliturvan ja perustason työsuhde-edut, joita suurin osa korkeakoulutetuista suomalaisista on tottunut pitämään itsestäänselvyytenä. Se toisi taiteen tekemiseen vakautta myös koronakriisin tapaisissa poikkeustilanteissa, joissa taiteelliset produktiot joudutaan laittamaan jäähylle – tosin vain niille tekijöille, jotka ovat päässeet järjestelmän piiriin. Korona-ajan epäonnistumisista on otettava opiksi ja luotava tulevien kriisitilanteiden varalta järjestelmä myös niiden kulttuuri- ja tapahtuma-ammattilaisten toimeentulon turvaamiseksi, jotka eivät ole apuraha- tai taiteilijapalkkajärjestelmän piirissä.
Olen tietoinen siitä, että taiteilijapalkalla on myös vastustajansa kulttuurin ammattilaisten keskuudessa. Mm. taidetoimikuntien jäsenille 2020–21 tehdyssä kyselyssä monissa vastauksissa nousi esiin huoli, että nykyisestä taitelija-apurahajärjestelmästä taiteilijapalkkaan siirtyminen merkitsisi lisääntyvää byrokratiaa ja sitä, että yhteiskunnan tuki riittäisi aiempaa harvemmalle tekijälle. Myös jotkin taidekentän järjestöt, esimerkiksi Kirjailijaliitto, ovat suhtautuneet malliin varauksellisesti. Selvää onkin, että rahaa tarvittaisiin taitelijapalkkajärjestelmässä jakoon selvästi nykyistä apurahapottia enemmän, jotta saajien määrä pystyttäisiin pitämään vähintään ennallaan.
Taiteen ammattilaisten esittämät huolet on otettava vakavasti ja heidän tunnistamansa ongelmat on torjuttava ennakolta jos taiteilijapalkkajärjestelmää lähdetään viemään toteutukseen. Missään nimessä asiasta ei voida päättää niiden ihmisten päiden yli joita uudistus koskisi, vaan taitelijajärjestöt pitää ottaa uudistuksen valmisteluun tiukasti mukaan. Uudistusta kannattaakin ensin kokeilla muuttamalla vain pieni osa apurahoista työsuhteiksi. Laajemmin uudistus voidaan viedä läpi vain siinä tapauksessa, että taiteilijajärjestöjen selvä enemmistö pitää kokeilun tuloksia hyvinä ja taiteilijapalkkajärjestelmää parannuksena nykytilaan verrattuna.
Viime kädessä kyse on rahasta. Sitä tarvitaan lisää – riippumatta siitä, millä mallilla se tekijöille jaetaan. Suomen kulttuurirahoitus on nostettava pohjoismaiselle tasolle ja sen yhteys Veikkauksen tuottoihin on katkaistava. On kestämätöntä, että taiteen ja kulttuurin rahoitus on sidottu siihen, kuinka paljon ongelmapelaajat peliautomaatteihin ja kasinoihin rahaa syytävät.
