Nelipäiväisestä työviikosta.

Tällä viikolla Suomessa on käyty vilkasta keskustelua nelipäiväisestä työviikosta. Keskustelun käynnistäjänä toimi brittiläinen tutkimus, joka tutki nelipäiväiseen työviikkoon siirtymisen vaikutuksia 61 yrityksessä. 

Tutkittujen yritysten työntekijät tekivät puolen vuoden ajan lyhennettyä työviikkoa samalla palkalla. Tulokset ovat rohkaisevia: kokeilussa mukana olleet työntekijät kokivat olevansa vähemmän stressaantuneita ja harvempi kärsi loppuunpalamisoireista. Kokeilulla ei ollut negatiivisia vaikutuksia myöskään mukana olleiden yritysten kannattavuuteen tai liikevaihtoon. 

Liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä tutkimuksen perusteella ei kannata tehdä. Se ei täytä monia tieteellisen tutkimuksen kriteereitä: esimerkiksi vertailuryhmä puuttuu ja tutkimuskohteena olevat yritykset ovat hakeutuneet mukaan tutkimukseen oma-aloitteisesti, mikä tarkoittaa etteivät tulokset ole helposti yleistettävissä. Edes uutiskärjeksi nostettu nelipäiväinen työviikko ei aivan pidä paikkaansa: kokeilussa mukana olleet yritykset lyhensivät työviikkoa monin eri tavoin, ei ainoastaan neljän työpäivän mallilla. Keskimääräinen lyhennetty työviikko oli pituudeltaan 34 tuntia, joka on vain puoli työpäivää vähemmän kuin Suomessa tavanomaisin 37,5-tuntinen työviikko.

Kriitikot ovat tarttuneet brittitutkimuksen heikkouksiin hanakasti. Osin kritiikki on perusteltua ja tarpeellista tutkimuksen menetelmällisten heikkouksien esiin tuomista. Sitä on esittänyt oikeiston ja elinkeinoelämän lisäksi mm. ay-liikettä lähellä olevan Labore-tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja. Kokeiluja ja selvityksiä tarvitaan varmasti lisää ennen lopullisten johtopäätösten vetämistä – varsinkin jos nelipäiväiseen työviikkoon mielitään siirtyä kovin nopeasti. 

Valitettavan moni kommentoija on kuitenkin tyrmännyt koko nelipäiväisen työviikon ideankin pelkkänä haihatteluna. Tähän ovat syyllistyneet niin yksittäiset oikeistopoliitikot kuin maan johtava päivälehtikin, joka pääkirjoituksessaan veistelee lapsellisesti, että työviikon lyhentämisen voisi aloittaa vasemmistopuolueiden ja ammattiliittojen työntekijöistä. Edistääkö tällainen lällättely jotenkin järkevää yhteiskunnallista keskustelua?

Nelipäiväinen työviikko ei ole uusi idea tai tutkimuskohde, eikä uutta ole sekään, että oikeisto tyrmää työajan lyhentämistä ehdottavat haihattelijoina. Kun Sanna Marin ehdotti ennen pääministeriksi nousemistaan SDP:n 120-vuotisjuhlassa, että puolueen seuraava suuri yhteiskunnallinen tavoite voisi olla neljän päivän työviikko ja kuuden tunnin työpäivä hän sai pöyristyneen vastaanoton some-oikeistolta, joka ilmeisesti kuvitteli hänen ehdottaneen 24 tunnin työviikkoon siirtymistä kertarysäyksellä. Kuvittelisi vähän huonomminkin poliittista historiaa tuntevan ymmärtävän, että kun juhlan ajankohtakin oli valittu SDP:n niin kuuluisan Forssan ohjelman hyväksymisen vuosipäivän mukaan, Marinin näkökulmana oli, mikä voisi olla demareille samanlainen suuri visio tälle vuosisadalle kuin vuoden 1903 puolueohjelman tavoitteet – mm. kahdeksantuntinen työpäivä, oppivelvollisuus, julkinen terveydenhoito ja sukupuolten tasa-arvo lain edessä –, jotka kuulostivat aikanaan utopistisilta, mutta joista useimmat lopulta toteutuivat 1900-luvun aikana.

Yksi työviikon lyhentämistä vastaan tavallisimmin esitetyistä argumenteista kuuluu suunnilleen näin: ”Jos nelipäiväinen työviikko olisi hyvä idea, markkinat olisivat jo toteuttaneet sen.” Väite on lapsellinen ja historiaton. Ei viisipäiväinen, kokoaikaisilla työntekijöillä ylityöt huomioiden keskimäärin 37,8-tuntinen työviikkomme ole syntynyt markkinatalouden näkymättömän käden ohjaamana, vaan se on ammattiyhdistysliikkeen ja pääosin vasemmistolaisten poliitikkojen pitkän kamppailun tulos. 

Työviikon pituus oli 1800-luvulla teollisuudessa usein jopa yli 70 tuntia. Vuonna 1917 sen pituus rajattiin lailla 48 tuntiin – joskin todellisuudessa keskimääräinen työviikon pituus oli vielä 1910-luvun loppupuolella 57 tuntia. 1965 eduskunta sääti uuden työaikalain, joka lyhensi viiden vuoden siirtymäkauden kuluessa työviikon korkeintaan 40 tuntiin. Keskimääräinen työviikko on lyhentynyt vielä hieman tämän jälkeenkin työehtosopimusten kautta ja 37,5-tuntisesta viikosta on vähitellen tullut yleinen standardi. (Työajan lyhentymisen historiasta kiinnostuneille voin suositella lämpimästi Kalevi Sorsa -säätiön julkaisemaa tutkimusraporttia Työajan lyhentämisen pitkä perinne – ja tulevaisuus.)

Nykyinen työviikon pituus ei ole mikään luonnonvakio. Työviikon pituuden kansainvälinen vertailu on hankalaa mm. osa-aikaisen työn maittain vaihtelevan yleisyyden vuoksi, mutta jotain silti kertoo, että YK:n alaisen Kansainvälisen työjärjestön ILO:n tilastojen mukaan keskimääräisen työviikon pituus vaihtelee Israelin 15,6:sta Yhdistyneiden Arabiemiirikuntien 52,6 tuntiin. (Suomessa se on ILO:n mukaan 34,9 tuntia; luvussa ovat mukana sekä koko- että osa-aikaiset työntekijät.) Se, että Suomessa työviikko on juuri sen mittainen kuin on, on teknologisen kehityksen ja yksittäisten työntekijöiden ja työnantajien valintojen lisäksi seurausta poliittisista päätöksistä ja lukemattomista työsopimusneuvotteluista, joissa työntekijäpuoli on vaatinut työajan lyhentämistä. 

Työviikon lyheneminen ja palkankorotukset – suomalaisen duunarin keskimääräinen tuntipalkka on inflaation huomioidenkin yli kymmenkertaistunut sadassa vuodessa – ovat mahdollisia teknologian ja työskentelytapojen kehittämisen synnyttämän työn tuottavuuden kasvun ansiosta. Nykyaikainen paperitehdas tuottaa saman määrän paperia neljäsosalla siitä työntekijämäärästä, joka tarvittiin 50 vuotta sitten. Se, miten paremman tuottavuuden hedelmät jaetaan – mikä osuus annetaan osakkeenomistajille osinkoina ja johtajille bonuksina, ja mikä osuus työntekijöille parempina palkkoina ja työajan lyhennyksinä – on ammattiyhdistystoiminnan kovaa ydintä. Ilman vahvaa ay-liikettä suurin osa tuottavuuskasvun hyödyistä valuisi omistavalle luokalle. 

Kyse ei ole siitä, että tuottavuus kasvaisi itsekseen ja ay-liike vain ulosmittaisi osan kehityksen hyödyistä jäsenilleen. Työntekijöiden vaatimukset paremmista palkoista ja työoloista sekä lyhyemmästä työajasta toimivat myös tuottavuuskehityksen kirittäjänä. Maailmalla matalamman palkkatason maissa matkustellut suomalainen ei lakkaa ihmettelemästä, miten monta työntekijää oven avaajasta ostosten pakkaajaan pienessä ruokakaupassa saattaa olla, kun vastaavan kokoinen suomalainen kauppa toimii usein kahden vuorossa olevan työntekijän voimin. Kun työvoima on halpaa, sitä käytetään tuhlaillen. Suomalainen työnantaja sen sijaan joutuu miettimään tarkkaan, mitä voisi tehdä toisin, jotta työt tulisivat tehdyksi mahdollisimman pienellä työntekijämäärällä. Jos johto ei ole tehtäviensä tasalla, tämä voi välillä johtaa myös tuottavuutta heikentäviin ratkaisuihin, kun vaikkapa opettajat tai lääkärit laitetaan tekemään hallinnollisia tehtäviä, joihin olisi paljon järkevämpää palkata oma tekijänsä. Yleisesti ottaen kalliit henkilöstökulut kuitenkin kannustavat käyttämään työvoimaa tehokkaasti – siis kasvattamaan tuottavuutta.

Lyhyempi työpäivä on monen stressaantuneen toimistotyöntekijän haave ja moni esimerkiksi vaihtaakin mielellään lomarahat lisälomapäiviin. Se, mikä pätee keskiluokkaiseen tietotyöntekijään ei kuitenkaan päde kaikkiin. Monet pienipalkkaiset työntekijät tekevät vasten tahtoaan kolmi- tai nelipäiväistä työviikkoa ja ottaisivat mielellään lisää työtunteja jos vain saisivat. Heille parempi liksa on tärkeämpi tavoite kuin työajan lyhentäminen. Kulttuurialan ihmisenä ymmärrän hyvin senkin, että varsinkin erityisosaamista vaativassa tietotyössä ylhäältä saneltu standardimitta työpäivälle tai -viikolle toimii huonosti – olen itsekin monesti paiskinut melkoisen ympäripyöreitä päiviä esimerkiksi elokuvien ja tv-sarjojen kuvauksissa.

Juuri siksi, että eri alat ovat tarpeiltaan ja olosuhteiltaan niin erilaisia, olen iloinen, että Suomessa on edelleen vahva ay-liike, joka kykenee neuvottelemaan työnantajien kanssa kullekin alalle parhaiten sopivat käytännöt niin työviikon pituuden kuin muidenkin työelämän pelisääntöjen suhteen. Uskon, että työmarkkinoiden toimintaa hyvin tuntevista oikeistolaisistakin moni on salaa vähän tyytyväinen Suomen kattavasta työehtosopimusjärjestelmästä, joka mahdollistaa alakohtaisesti toisistaan poikkeavat, mutta kaikille yleissitovuuden piirissä oleville työntekijöille kohtuullisen minimitason turvaavat ratkaisut erilaisiin työelämän kiistakysymyksiin. Vaikka TES-säännökset voisivat varmasti olla jouhevampiakin jos työnantaja- ja -tekijäpuolen välillä olisi vähemmän luottamuspulaa, järjestelmä on yritystenkin kannalta valovuosia parempi kuin se, että minimiturva pitäisi luoda lainsäädäntöteitse ”one size fits all” -mallilla kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. 

Työajan lyhentämisen edellytyksenä oleva tuottavuuskasvu on hidas prosessi: työn tuottavuus paranee parhaimmillaankin vain muutamia prosentteja vuodessa. (Suomessa tuottavuuskehitys on harmillisesti junnannut jo pitkään paikallaan.) Siksi on selvää, että työajan radikaali lyhentäminen palkkoja alentamatta ei voi tapahtua kertaheitolla, vaan sen täytyy olla vuosikausia kestävä, vaiheittainen prosessi. Väite, että työntekijöistä tulisi nelipäiväisen työviikon myötä saman tien niin paljon tuottavampia, että ne työt, joihin on aiemmin mennyt viisi päivää viikossa saataisiin tehtyä tuosta noin vain ovat mielestäni sukua oikeiston horinoille itse itsensä rahoittavista veronalennuksista.

Asteittaista kehitystä puoltaa sekin, että vaikka työviikon lyhentäminen on erittäin tavoiteltava päämäärä, Suomea vaivaa jo nyt monella alalla väestön ikääntymisestä johtuva työvoimapula. Vasemmistoliiton tavoitteena on myös nostaa suomalaisten koulutusastetta, joka tarkoittaa, että tulevaisuudessa yhä useampi nuori on opiskelemassa eikä töissä, ja että oppilaitoksiin tarvitaan lisää työntekijöitä. Kun työllisyysaste on jo entuudestaan huippulukemissa – josta iso kiitos kuuluu hallituksen onnistuneelle työllisyyspolitiikalle –, ollaan vaikean yhtälön edessä. On hankala lyhentää työaikaa kun samaan aikaan työmarkkinoille tarvittaisiin jo nykyiselläkin viikkotyöajalla enemmän väkeä. 

Osaratkaisu ongelmaan on työperäinen maahanmuutto, mutta on selvää, että nelipäiväiseen työviikkoon ei olla siirtymässä heti huomenna. Se on silti inspiroiva visio, jota vasemmiston kannattaa pyrkiä edistämään pitkän aikavälin tavoitteena. Olisi työntekijöiden hyvinvoinnin ja ympäristön kantokyvyn kannalta parempi, että tuottavuuskasvu – kunhan se saadaan uudelleen kunnolla käyntiin – kanavoitaisiin tulevaisuudessa enemmän työajan lyhentämiseen kuin palkkoihin ja materiaaliseen kulutukseen. Mielessä on kuitenkin pidettävä myös kaikkein pienipalkkaisimmat työntekijät, jotka tarvitsevat myös tuntuvia palkankorotuksia. Nelipäiväisestä työviikosta ei myöskään pidä tehdä pakkopaitaa, joka ei ottaisi huomioon alakohtaisia eroja työn tekemisen tavoissa ja aikataulutuksessa.

Työ- ja elinkeinoministeriö on käynnistänyt selvityksen neliviikkoisen työpäivän kokeilun edellytyksistä Suomessa. Selvityksen tuloksia on lupa odottaa jo ennen kevään eduskuntavaaleja. Toivottavasti kokeilu saadaan mukaan tulevan hallituksen hallitusohjelmaan, kuten mm. vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson on ehdottanut.