Koulutuksesta.
Käynnissä on tarpeellinen keskustelu suomalaisen koulutuksen ja suomalaisten lasten oppimistulosten tilasta. Sivistyksen ja ikuisen oppimisen ehdottomana kannattajana sekä luokanvalvojan pojan poikana haluan ottaa nyt osaa keskusteluun jossa olemme jo kuulleet useita hienoja ja avaavia puheenvuoroja.
Suomi on perusopetuksen supervalta. Suomalainen peruskoulu on menestystarina, jota tullaan ihastelemaan kaikkialta ympäri maailmaa. 15-vuotiaiden oppimista mittaavan kansainvälisen Pisa-vertailun tulokset ovat olleet meillä kansallisen ylpeyden aihe, mutta Suomen sijoituksen heikentyminen vertailussa on aiheuttanut syvää huolta paljon laajemmin kuin vain opettajakunnassa.
Oppimistuloksissa on nähtävissä aiempaa selkeämpää eriytymistä oppilaan taustoista riippuen. Sitkeistä yrityksistä huolimatta myöskään sukupuolten väliset erot oppimistuloksissa eivät ole kaventuneet – peruskoulusta lukioon ja korkeakouluihin jatkavista oppilaista selvä enemmistö on edelleen naisia kuten myös 20, 30 ja 40 vuotta sitten. Pikemminkin erot ovat kasvaneet; erityisesti lukutaidossa erot sukupuolten välillä ovat suuria ja pojat ovat viime vuosina menettäneet myös aiemman etumatkansa matematiikassa.
Jyväskylän yliopiston professori emeritus Jouni Välijärvi on summannut Suomen Pisa-tuloksia seuraavasti:
“ Peruskoulun päättyessä tytöt ovat lukutaidossa poikia edellä keskimäärin puolitoista vuotta kouluvuosiin suhteutettuna. Ero on pysynyt suunnilleen samansuuruisena viimeiset 20 vuotta ja on lähes 80 Pisa-maan joukossa suurimpia ja OECD-maiden suurin. – – ‘Huippulukijan’ tason suomalaistytöistä tavoitti joka viides, kun taas pojista huipputasolle selvisi seitsemän prosenttia. Matematiikassa suomalaiset tytöt ovat kirineet 2010-luvulla poikien ohi. “
Mistä on kyse? Onko vika uusissa opetusmenetelmissä kuten ilmiöoppimisessa, niin kuin moni vanhemman polven kasvatustieteilijä on julkisuudessa esittänyt? Selittyvätkö huonommat oppimistulokset lasten ajankäytön muutoksilla tai esimerkiksi älylaitteiden keskittymiskykyä alentavalla vaikutuksella? Ehkäpä kyse onkin vain siitä, että maahanmuuttajaoppilaat vetävät keskiarvoja alaspäin eikä kantasuomalaisten oppimisessa ole mitään ongelmia, kuten perussuomalaiset ovat esittäneet?
Vähättelemättä opetusmenetelmien, ajankäytön ja oppilaiden erilaisten taustojen merkitystä, väitän, että viime kädessä ratkaisun avaimena suomalaisten koulujen haasteisiin on varmistaa riittävät resurssit – että opettajia on riittävästi, ja että heidän työaikansa käytetään pääosin opettamiseen ja opetuksen kehittämiseen eikä toissijaisiin tehtäviin kuten hallintoon.
Kukaan ei varmuudella tiedä, paljonko Suomessa on peruskoulun opettajia. Opetushallitus kerää tietoa opettajien määrästä kolmen vuoden välein tehtävällä kyselyllä, mutta kyselyn vastausprosentti on niin matala, että se ei anna kunnollista käsitystä siitä, paljonko opettajia maassamme on. Opettajien ammattiliitto OAJ on ehdottanut ratkaisuksi ongelmaan opettajarekisterin perustamista ja sen valmistelutyö on aloitettu opetus- ja kulttuuriministeriössä. Toistaiseksi on kuitenkin nojattava epätäsmällisempiin arvioihin.
Tilastokeskuksen koostamasta Suomen tilastollisesta vuosikirjasta löytyvä arvio peruskoulun opettajien määrästä on 50 000. Tämä on noin neljännes enemmän kuin vuonna 1997. Kun oppilaiden määrä on samana aikana Tilastokeskuksen laskelman mukaan pienentynyt n. 5 %, vaikuttaa siltä, että resursseja opetukseen on käytettävissä aiempaa enemmän. Kaikki kunnossa, siis?
Asia on valitettavasti tätä monisyisempi. Ensinnäkin resurssien kasvaessa ovat kasvaneet myös tarpeet. Yhä isommalla osalla koululaisista menee aiempaa huonommin. Erityistä tai tehostettua tukea tarvitsevien oppilaiden määrä on kasvanut lähes seitsenkertaiseksi 1990-luvun puoliväliin verrattuna. Tässä ryhmässä korostuvat jonkin verran oppilaat, joilla on materiaalisesti vaatimattomat lähtökohdat, mutta moni ongelmista on sellainen, joka ei katso perhetaustaa. Esimerkiksi autismikirjon piirteitä omaavien lasten tarpeita ei kyetä huomioimaan riittävästi opetustilanteessa luokkakokojen vuoksi, ja koulukiusaamisen kohteeksi voi joutua kuka hyvänsä.
Oppilaiden aiempaa kirjavampi tausta merkitsee, että kouluissa tarvitaan aiempaa enemmän resursseja esimerkiksi suomen kielen opetukseen vieraskielisille oppilaille. Muutoksen suuruusluokan voi hahmottaa esimerkiksi siitä, että kun suomi toisena kielenä (S2) tuli ensi kertaa tarjolle ylioppilaskirjoituksiin vuonna 1996, sen kirjoitti vain 119 kokelasta. Tänä vuonna kevään ja syksyn ylioppilaskirjoitusten S2-kokelaiden yhteenlaskettu määrä oli jo 2 500. Vaikka monenlaisista taustoista tulevat oppilaat ovat kouluille ja suomalaiselle yhteiskunnalle myös rikkaus ja voimavara, on samaan aikaan totta, että osalla oppilaista on niin pahoja puutteita kielitaidossa tai muissa koulunkäyntivalmiuksissa, ettei kunnollisen opetuksen takaaminen heille onnistu samoilla resursseilla kuin oppilaiden enemmistölle.
Myös peruskoululle asetettavat vaatimukset ovat kasvaneet. Työelämä vaatii yhä korkeampaa osaamista ja Suomessa onkin asetettu tavoitteeksi, että vuonna 2030 puolet ikäluokasta suorittaisi korkeakoulututkinnon, kun vielä 1990-luvun puolivälissä osuus oli vain n. 35 %. Painotetun opetuksen – siis esimerkiksi kieli-, matematiikka- tai taidepainotteisen peruskoulun ja lukion – määristä Suomessa ei ole olemassa kunnollista tilastoa, mutta ainakin omassa sosiaalisessa kuplassani tuntuu siltä, että selvästi aiempaa useampi lapsi käy koulua painotetussa opetuksessa. Ja vaikka peruskoulun valtakunnallinen vähimmäistuntimäärä ei olekaan juuri kasvanut, käyttävät oppilaat, etenkin tytöt, koulunkäyntiin selvästi enemmän aikaa kuin aiemmin. Tilastokeskuksen Ajankäyttötukimuksen mukaan 10–14-vuotiaiden tyttöjen opiskeluun vuorokaudessa keskimäärin käyttämä aika on kasvanut neljänneksellä 2000-luvun alusta. Pojillakin opiskeluun käytetty aika on pidentynyt n. 15 %. Opettajille on myös asetettu paljon uusia tiedon keräämiseen ja vuorovaikutukseen liittyviä tehtäviä. Kahden koululaisen vanhempana voin vain ihmetellä, mistä opettajat löytävät aikaa muiden työtehtävien lisäksi esimerkiksi koulupäivän tapahtumien raportoimiseen Wilman kautta. Lisäksi opettajille on siirretty hallinnollisia ja muita tehtäviä, joita varten kouluissa oli aikaisemmin omaa henkilökuntaa. Kaikki tämä merkitsee, että koulu tarvitsee aiempaa enemmän resursseja saman oppilasmäärän tarpeiden täyttämiseen silloinkin, kun koulu sujuu heillä hyvin.
Opetuksen resurssit eroavat Suomessa alueellisesti. Kun peruskoulun, lukion ja ammattikoulun opettajien määrä on Tilastokeskuksen arvion mukaan neljännesvuosisadassa kasvanut valtakunnallisesti yli 30 % suhteessa oppilasmäärään, esimerkiksi Helsingissä on kaupungin Kaupunkitieto-yksikön keräämien työssäkäyntitilaston lukujen perusteella nyt mahdollisesti hieman vähemmän opettajia oppilasta kohden kuin 1990-luvun lopulla. Tämä siitä huolimatta, että Helsinki on Suomen rikkaimpia kuntia ja että yllä kuvattu suurempi opetuksen resurssien tarve korostuu täällä useimpiin muihin kuntiin verrattuna. Esimerkiksi vieraskielisten lasten osuus Helsingin peruskoulujen oppilaista on 22 %, kun koko maan keskiarvo on vain puolet tästä.
Opetushallituksen datan mukaan suomalaiset peruskoulut käyttävät rahaa oppilasta kohden keskimäärin n. 10 000 euroa vuodessa. Hajonta on kuitenkin suurta: esimerkiksi Utsjoki, Sysmä, Savukoski, Kaskinen, Halsua, Hartola ja Lestijärvi käyttävät rahaa yli 20 000 euroa oppilasta kohden ja jotkin kunnat kuten Liminka, Paimio ja Muurame koittavat pärjätä alle 8 000 eurolla. Suomen 10 suurimmasta kaupungista vain Helsinki (10 454 €) ja Espoo (10 115 €) käyttävät rahaa oppilasta kohden hieman maan keskiarvoa enemmän, muut isot kaupungit ovat selvästi keskiarvon alapuolella.
Osittain ero selittyy sellaisilla tekijöillä kuin koulukuljetusten kustannuksilla, jotka kaupungeissa ovat pieniä ja harvaan asutulla maaseudulla isoja. Ero kuitenkin säilyy, vaikka tarkasteltaisiin vain opetukseen ja ”muuhun oppilashuoltoon” eli mm. kouluterveydenhoidon, -psykologien ja -kuraattorien palveluihin käytettäviä varoja. Myös koulukuljetukset ja kouluruokailu ovat osa oppilashuoltoa, mutta ne tilastoidaan erikseen. Keskimäärin Suomessa käytetään opetukseen noin 5 900 € ja muuhun oppilashuoltoon 480 € oppilasta kohden. Helsingin seudulla vastaavat luvut ovat 5 600 ja 380 €, ja esimerkiksi Turun seudulla vain 5 400 ja 270 €.
Ero isojen kaupunkiseutujen ja muun Suomen välillä on viime vuosina kasvanut. Suomessa käytetään opetukseen reaalisesti eli inflaation huomioiden keskimäärin n. 3 % enemmän oppilasta kohden kuin 10 vuotta sitten, mutta isoista kaupunkiseuduista vain Lahden ja Kuopion seudun kunnissa summa on kasvanut maan keskiarvoa nopeammin. Muut kaupunkiseudut jäävät keskiarvon alle, ja Porin ja Jyväskylän seuduilla opetukseen käytetty rahamäärä on suhteellisesti jopa pienentynyt.
Mistä ero kaupunkien ja muun Suomen välillä johtuu? Varmasti monesta tekijästä. Kaupungeissa palvelujen tuottaminen on hieman tehokkaampaa, koska oppilasmäärät ovat suurempia. Toisaalta monien isojen kaupunkien valtuustoissa nuijaa heiluttaa kokoomus, jolle matala kunnallisveroprosentti on yleensä ollut tärkeämpi poliittinen tavoite kuin koulutukseen ja oppilaiden hyvinvointiin panostaminen.
Iso selittävä tekijä on kuntien valtionosuusjärjestelmä, ja tarkemmin sanottuna valtionosuuksien tasaus, jonka avulla valtio siirtää rahaa taloudellisesti hyvin pärjääviltä kunnilta niille, joiden taloudella menee huonommin. Keskimääräinen suomalainen kunta saa valtionosuuksien tasausjärjestelmän kautta valtiolta vuodessa 597 € asukasta kohden peruspalveluiden eli soten, varhaiskasvatuksen, esi- ja perusopetuksen, kirjastojen ja eräiden kulttuuripalvelujen järjestämiseen.
Pääkaupunkiseudun kunnilta tasausjärjestelmä kuitenkin ottaa rahaa pois: Helsinki menettää vuodessa 575, Espoo 588, Vantaa 154 ja Kauniainen peräti 1 363 euroa asukasta kohden. Muille kunnille jaettavista tasausvähennyksistä lähes 90 % kertyykin näistä neljästä kunnasta.) Mittakaavasta kertoo jotain se, että Helsinki menettää tasauksen vuoksi 13 % kunnallisveron kertymästä. Muista isoista kaupungeista Turku ja Tampere jäävät suunnilleen nollille ja Oulu, Jyväskylä, Kuopio, Lahti ja Pori ovat saamapuolella, mutta saavat tasauslisää silti selvästi vähemmän kuin keskimääräinen kunta. Eniten järjestelmästä hyötyivät vuonna 2021 Merijärvi, Rääkkylä, Perho, Ranua ja Kärsämäki, jotka kaikki saivat yli 1 200 €/as.
Vasemmistolaisena en vastusta sitä, että ne, joilla menee taloudellisesti paremmin auttavat niitä, joiden tilanne ei ole yhtä auvoinen. Kuntien välinen tulojen tasaaminen on varmasti jatkossakin tarpeellista – myös sen jälkeen kun sote-palveluiden rahoitus siirtyy 2023 kunnilta hyvinvointialueille. Voi mielestäni kuitenkin perustellusti kysyä onko reilua tai edes puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta järkevää, että kaupungeilta siirretään niin paljon rahaa maakuntiin, että niiden edellytykset huolehtia omien koululaistensa hyvinvoinnista vaarantuu – etenkin kun kaupungistumisen myötä nykyistäkin useampi suomalainen asuu tulevaisuudessa suurissa kaupungeissa ja yhä harvempi pikkupaikkakunnilla ja maaseudulla.
Valtionosuuksien tasaus lasketaan vuosittain valtiovarainministeriössä monimutkaisella kaavalla, jota tuskin kovin moni muu kuin kourallinen asiantuntijoita tuntee kunnolla. Ainakaan itse en voi väittää täysin ymmärtäväni kaikkia tasaukseen vaikuttavia tekijöitä – varsinkin kun tiedetään, että valtio jakaa rahaa kunnille valtionosuusjärjestelmän lisäksi myös erillisinä valtionavustuksina.
Kaava huomioi kyllä vieraskielisten osuuden kunnan väestöstä, mielenterveyden ongelmien esiintyvyyden ja muita kouluille erityisiä haasteita aiheuttavia tekijöitä, mutta minusta vaikuttaa selvältä, ettei niitä huomioida riittävästi, kun tilanne kerran on se, ettei rikkailla kaupungeilla ole varaa palkata tarvetta vastaavaa määrää opetus- ja muuta henkilökuntaa, vaikka monilla pienemmillä paikkakunnilla on.
Näyttää myös siltä, ettei rahanjaossa huomioida riittävästi kaupunkeihin ja monesti vielä niiden sisällä vahvasti tietyille alueille kasaantuvaa lasten ja nuorten pahoinvointia ja ylisukupolvista syrjäytymistä, joka saattaa oireilla koulussa monin tavoin. Jakoperusteita pitäisi muuttaa niin, että kaupunkien erityiset olosuhteet ja haasteet otettaisiin paremmin huomioon ja myös helsinkiläisellä ja turkulaisella lapsella olisi oikeus yhtä hyvään opetukseen ja tukeen kuin Hartolan tai Ranuan koululaisilla.
Opettajan ammatti on Suomessa ollut perinteisesti arvostettu ja niinpä opettajiksi opiskelemaan hakeutuu lahjakkaita ja motivoituneita nuoria. On pidettävä huolta siitä, että näin on tulevaisuudessakin. Yksi konkreettisimmista yhteiskunnallisen arvostuksen mittareista on raha. Opettajille pitää maksaa työn vaativuutta vastaavaa palkkaa. Viime vuosien palkkakehitystä katsoessa kuitenkin herää kysymys tapahtuuko näin: inflaation huomioiden suomalaisten reaalinen keskipalkka on Tilastokeskuksen palkkatilastojen mukaan noussut vuodesta 2006 noin 14 %, mutta esimerkiksi peruskoulun luokanopettajan palkka vain 4 %. Jos kehitys jatkuu samansuuntaisena, koulujen on yhä vaikeampi rekrytoida päteviä opettajia kun yksityinen sektori maksaa paljon parempia palkkoja. Ongelma näkyy jo nyt matemaattisten aineiden opettajien kohdalla, mutta jos palkkausta ja työoloja ei saada kuntoon, sama lienee edessä laajemminkin.
Myös opetuksen kehittämisessä opettajia pitää kuunnella herkällä korvalla. Ei ole häpeä myöntää, etteivät kaikki uudistukset ole onnistuneet halutulla tavalla. PISA-tutkimuksen tutkimusjohtajan, Jyväskylän yliopiston Arto K. Ahosen mukaan Viro on napannut Euroopan maiden kärkipaikan PISA-vertailussa soveltamalla nimenomaan Suomen hyviä vanhoja käytäntöjä. Ehkä joissain asioissa meidänkin olisi hyvä palata opettajien nykyistä toimivampina pitämiin vanhoihin käytäntöihin.
Ehdotan ratkaisuksi perusopetuksen haasteisiin seuraavaa:
1. Tunnistetaan nykyistä selkeämmin, että koululla on kasvatuksellisen tehtävänsä ohella tärkeä sosiaalinen tehtävä etenkin vähäosaisten lasten hyvinvoinnin ja elämän edellytysten turvaajana. Huomioidaan tämä rekrytoinneissa ja resursoinnissa niin, että palkataan tarpeeksi päteviä koulunkäynninohjaajia jotka kykenevät aidosti toimimaan opettajan työparina.
2. Kuunnellaan opettajia ja muuta koulun henkilökuntaa kouluja rakentaessa ja suunnitellessa, sillä nyt uusiksi koulurakennuksiksi on syntynyt todella epäkäytännöllisiä "avokonttoreita". Opettajat ovat oman työnsä parhaita asiantuntijoita. Suomessa on pitkä perinne siitä, että opettajat saavat valita käyttämänsä menetelmät ja materiaalit varsin vapaasti, mutta viime vuosina ulkopuolelta tuleva ohjaus ja valvonta on lisääntynyt. Opettajat joutuvat hoitamaan yhä enemmän hallinnollisia ja muita tehtäviä, joihin käytetty aika on pois vuorovaikutuksesta oppilaiden kanssa ja opetuksen kehittämisestä.
3. Palkataan kouluihin lisää sihteereitä, koulupsykologeja, koulunkäyntiavustajia ja muuta avustavaa henkilökuntaa, ja annetaan opettajien keskittyä ydintehtäviinsä. Hallinnollisista resursseista leikkaaminen kääntyy yleensä tarkoitustaan vastaan – kun työt on kuitenkin jonkun tehtävä, se joku on kouluissa yleensä opettaja, jonka pitäisi hallinnon sijaan voida keskittyä opetukseen.
4. Vahvistetaan koulujen rahoitusta niin, että myös isoissa kaupungeissa kouluilla on riittävästi rahaa tehtäviensä hoitamiseen ja opettajille voidaan maksaa kilpailukykyistä palkkaa. Osittain tämä voi tapahtua rahanjaon perusteita muuttamalla, mutta rahaa tarvitaan myös lisää, mikä merkinnee tarvetta korottaa veroja. Isoissa kaupungeissa tämä voisi tapahtua kunnallisveron korottamisen lisäksi myös esimerkiksi kiinteistöveroa nostamalla. Suomessa kerätään kansainvälisesti vertailtuna vähän kiinteistöveroja. Kiinteistöveron nostaminen OECD-maiden keskitasolle kerryttäisi yhteiseen kassaan miljardi euroa vuodessa lisää.
Lopuksi:
Suomalaisten lasten oppimistulosten heikentymisessä on kyse pidemmän ajan jatkumosta johon ovat vaikuttaneet sekä pitkään jatkuneet leikkaukset että alati tehtävät uudistukset joiden vaikutusarvioita ei valitettavasti ehditä tekemään.
Nykyinen hallitus on pyrkinyt korjaamaan edellisten leikkauksien jälkiä, hyvin tuloksin ja tätä linjaa tulee jatkaa myös tulevalla hallituskaudella.
Useiden parjaama inkluusio ei ole mörkö tai syyllinen itsessään, se ei tällä hetkellä vaan toteudu suunnitellusti sillä monissa kunnissa inkluusio otettiin käyttöön säästötoimenpiteenä sen sijaan että erityistä tukea tarvitseville oppilaille oltaisiin tarjottu riittävää tukea. Kun oppilaalla ei ole mahdollisuutta pienryhmään, hänen tarpeitaan ei ole resurssoitu aina vain kasvavissa luokkien oppilasmäärissä. Luokkakokojen tulisi siksi olla opettajille ja avustajille hallittavia ja niissä tulisi ottaa huomioon erityistä tukea tarvitsevat oppilaat.
Kiitos kun luit, tai kuuntelit kirjoitukseni. Olen ehdolla toinen huhtikuuta järjestettävissä eduskuntavaaleissa, Helsingin Vaalipiiristä.
