Kulttuurin rahoittamisesta.

“Kriisin aikana taide-elämykset ovat toimineet hengennostattajina, yhdistävinä symboleina ja eheyttävinä riitteinä. Taiteen keinoin käsittelemme surua, menetystä, pettymystä, jopa vihaakin. – – Merkityksellinen taide on vahva ase, koska se voimaannuttaa kokijansa.”

- Lilli Paasikivi

Juuri kun koronaviruspandemian akuutein vaihe alkoi vihdoin olla takana, aloitti Venäjä Ukrainassa julman hyökkäyssodan joka uhkaa koko Euroopan turvallisuutta ja jonka seurauksena energian hinta on noussut pilviin. Samaan aikaan terveydenhoito on kriisissä ja peruskoulun oppimistulokset ovat huolestuttavassa laskussa. Kaiken tämän päälle heittää varjonsa vielä ilmastonmuutos, jonka torjunta ja johon sopeutuminen tulevat haukkaamaan tulevina vuosina yhä kasvavan osan kansantuotteestamme.

Onko meillä tällaisessa tilanteessa varaa panostaa julkisia varoja taiteeseen ja kulttuuriin? Voiko yhteiskunnan rajallisia resursseja käyttää kulttuurin tukemiseen tilanteessa jossa valtiolla on vaikeuksia toteuttaa perustehtäväänsä turvallisuuden ja hyvinvoinnin takaajana?

Taiteella ja kulttuurilla on itseisarvo, joka ei riipu sen yhteiskunnallisista vaikutuksista.
Minulle tämä itseisarvo taiteen tekijänä ja suurkuluttajana on ilmeinen.
Taiteella on kuitenkin myös yhteiskunnallinen merkitys, joka mielestäni jopa korostuu kriisiaikoina. 

Kansallisoopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi kirjoitti Maanpuolustus-lehdessä viime keväänä osuvasti kulttuurin merkityksestä resilienssin ja maanpuolustustahdon luojana:

”Mitä ovat ne henkiset voimavarat ja arvot, jotka elinolosuhteiden lisäksi voisivat kannatella meitä poikkeusoloissa?
Mistä rakentuu se iskunkestävä identiteetti, joka vahvistaa yksilöä ja ankkuroi hänet yhteisöönsä? – –

Isänmaallisuus on paitsi henkilökohtainen, myös kollektiivinen arvo. Mikä olisi se oman aikamme kokoava voima, jonka innoittamana asettuisimme yhteiseen rintamaan? Onkin luontevaa pohtia, mikä on taiteen ja kulttuurin rooli kansallisen identiteetin ja siitä kumpuavan maanpuolustustahdon vahvistamisessa. – – “

“Taiteella ja kulttuurilla on itseisarvo, joka ei riipu sen yhteiskunnallisista vaikutuksista.
Minulle tämä itseisarvo taiteen tekijänä ja suurkuluttajana on ilmeinen.”

Venäjä on yrittänyt kiistää itsenäisen ukrainalaisen kulttuurin olemassaolon ja sulauttaa tunnetut ukrainalaissyntyiset taiteilijat kuten Nikolai Gogol, Kasimir Malevitš tai Anna Ahmatova täysin osaksi omaa kulttuurikaanoniaan.
Taiteilijoiden tukahduttaminen tai kaappaaminen omien valtapyrkimysten välineeksi onkin ollut yksi siirtomaavaltiaiden ja diktaattorien käyttämistä keinoista valta-asemiensa lujittamiseksi kautta aikain, ja kulttuuri on ollut rauhanomaisen vastarinnan keino Latinalaisen Amerikan maiden kansallista identiteettiä rakentaneista ja niiden itsenäisyyttä ajaneista taiteilijoista alkaen Baltian maiden laulavaan vallankumoukseen ja nykypäivään saakka - nyt myös Ukrainassa.

Myös Suomen itsenäistymistä edelsi taiteen ja kulttuurin kansallinen herääminen.
Ei ole sattumaa, että Suomen taiteen kultakautena pidetään yleisesti juuri itsenäistymistä edeltäviä vuosikymmeniä, ja että nuori kansakunta rakensi identiteettiään ammentamalla taiteesta, mm. kalevalaisen runouden hahmojen ja arkkitehtuurin Jugend-tyylin avulla.

Taide ja kulttuuri määrittelevät yhä sitä, miten Suomi nähdään maailmalla. Vaikka pidämme itseämme urheilukansana, yhden laskentatavan mukaan 50 tunnetuimmasta suomalaisesta liki puolet on taiteen ja kulttuurin ammattilaisia – sellaisia kuin Alvar ja Aino Aalto, Jean Sibelius, Tove Jansson, Aki Kaurismäki tai Tom of Finland. Vaihtoehtoisemman kulttuurin saralla esimerkiksi Terveet Kädet, Beherit, Circle ja Sähkö Recordings tunnetaan maailmalla todennäköisesti paljon paremmin kuin kotimaassaan.

***

Vaikka kulttuurin suurin merkitys ei ole rahassa mitattavissa, kulttuuriin tehdyt investoinnit ovat myös taloudellisesta näkökulmasta järkevä sijoitus. Pienillä julkisilla investoinneilla kulttuuriin saadaan suuri hyöty koko yhteiskunnalle.

Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry:n Taloustutkimuksella teettämän tutkimuksen mukaan jokaisen kulttuuriin Suomessa sijoitetun euron vastineeksi alalla syntyy yli kymmenen euroa taloudellista tuotosta ja 2,6 euroa verotulojakin. 

Kulttuurin rahoitukseen käytetään vain 1,3 miljardia, vaikka ala työllistää kerrannaisvaikutuksineen Taloustutkimuksen laskelman mukaan suoraan 80 000 ihmistä ja välillisesti 48 000 lisää. Panos–tuotos-suhde on varsin hyvä, jos sitä verrataan moniin muihin julkisista varoista tuettuihin aloihin.
Valtio on esimerkiksi tukenut koronakriisin myötä vaikeuksiin ajautunutta, 5 300 henkeä työllistävää Finnairia 400 miljoonan vakuudettomalla lainalla ja neuvottelee 2 000 henkeä työllistävän Turun telakan kanssa 200 miljoonan hätärahoituksesta. Kulttuuriammattilaisille korona-apurahoja valtio on myöntänyt Taiteen edistämiskeskuksen eli Taiken kautta 25 000 hengelle yhteensä 130 miljoonaa.

Rikkaaksi maaksi Suomi käyttää kulttuuriin toistaiseksi suhteellisen vähän rahaa.  Euroopan tilastoviranomaisen Eurostatin keräämien tietojen mukaan 30 Euroopan maan joukossa Suomi sijoittuu vasta sijalle 20 kulttuurin julkisessa tuen suhteessa bruttokansantuotteeseen. Kaikki muut Pohjoismaat ja Baltian maat panostavat kulttuuripalveluihin yhteiskunnan varoja enemmän kuin Suomen 0,53 % BKT:stä – julkisiin palveluihin yleensä nuukasti suhtautuva Viro peräti 0,93 %. Minä haluan muuttaa tämän ja nostaa Suomen kulttuurirahoituksen pohjoismaiselle tasolle ja Euroopan kärkeen.

Suomessa hieman yli puolet kulttuurin julkisesta rahoituksesta tulee valtiolta ja loppuosa kunnilta. Kulttuurin rahoitusosuuden nostaminen nykyisestä noin 0,8:sta yhteen prosenttiin valtion budjetissa on ollut pitkään paitsi taidekentän toimijoiden, myös vasemmistoliiton ja monien muidenkin puolueiden tavoite. Se on kirjattu Sanna Marinin hallituksen ohjelmaan, ja jopa kokoomus linjasi juuri ennen vuoden 2019 eduskuntavaaleja näin:

”Kokoomuksen tavoite on nostaa taiteen ja kulttuurin rahoitusosuus yhteen prosenttiin valtion budjetista. Haluamme vahvistaa luovien alojen kasvua ja kansainvälistymistä. Tämä vaatii luovien alojen kasvupotentiaalin ja työllisyysvaikutusten ymmärtämistä laajasti koko yhteiskunnassa. “

“Lisäpanostusta kulttuuriin ei pidä ajatella menoeränä vaan investointina kansalliseen identiteettiin, hyvinvointiin ja luovaan talouteen.”

Suurista ja keskisuurista puolueista keskusta, perussuomalaiset ja KD eivät ole asettuneet Kulttuuribudjetti prosenttiin! -kampanjan tavoitteiden taakse. Kulttuurin rahoituksen lisäämisen takana on siis periaatteessa selvä enemmistö eduskunnasta. Jostain syystä asiassa ei vain tapahdu edistystä, vaan hallitus on ensi vuonna leikkaamassa kulttuurin rahoituksesta 4,6 miljoonaa kun sitä pitäisi kasvattaa 30 miljoonalla joka vuosi, jotta tavoitteeseen päästäisiin edes seuraavan hallituskauden aikana. 

Lisäpanostusta kulttuuriin ei pidä ajatella menoeränä vaan investointina kansalliseen identiteettiin, hyvinvointiin ja luovaan talouteen. Pienellä lisäpanostuksella Suomella olisi potentiaalia luoda kulttuuriin uusia työpaikkoja, taloudellista toimeliaisuutta ja verotuloja.

Kasvupotentiaalia olisi etenkin kulttuuriviennissä. Eurostatin mukaan Suomen kulttuuriviennin arvo on vain 60 miljoonaa vuodessa – noin 4 % kaikesta kulttuurin taloudellisesta tuotoksesta Suomessa ja alle 10 % Ruotsin vastaavasta luvusta. Jopa pienen Viron kulttuuriviennin rahallinen arvo on Suomea suurempi. Tutkimusvuoden 2020 lukuja toki painaa koronan aiheuttama poikkeustilanne, joka on karsinut esimerkiksi bändikiertueita ja teatterivierailuja, mutta Ruotsi on onnistunut kasvattamaan kulttuurivientiään koronan aikanakin.

Tämä kaikki saa minut hyvin innostuneeksi kaikesta siitä potentiaalista mitä Suomen kulttuuri ja taidekenttä pitää sisällään. Mihin kaikkeen me voisimmekaan kyetä. Suomen kulttuurikentässä on valtavasti taitoa, osaamista, näkemystä ja intohimoa. Kulttuuriin sijoitettu euro maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti niin taloudellisesti kuin henkisesti.

Kansanedustajana yksi tärkeimmistä tehtävistäni olisi taistella sen puolesta, että lupaukset kulttuuribudjetin nostamisesta prosenttiin pidetään ja että Suomen kulttuurivientiä kehitetään niin kulttuurityöläisten, kulttuurista nauttivien kuin koko kansantalouden hyväksi.