Maahanmuutosta.

Sosiaalisessa mediassa on poliittisen kentän laidasta laitaan (jopa perussuomalaisia myöten) järkytytty mongolialaissyntyisen sairaanhoitaja Anudari ”Anuka” Boldbaatarin kokemuksista suomalaisen maahanmuuttobyrokratian rattaissa. Maahanmuuttovirasto eli Migri päätti karkoittaa suomalaisesta korkeakoulusta valmistuneen ja sujuvaa suomea puhuvan, ankarasta työvoimapulasta kärsivällä alalla työskentevän Boldbaatarin ja tehdä hänestä vielä tutkintapyynnön poliisille. Kafkamaisena kirsikkana kakussa on, että kielteisen oleskelulupapäätöksen perusteet salattiin jopa hakijalta itseltään.

Kohun noustua Maahanmuuttoviraston tuore ylijohtaja Ilkka Haahtela pyysi tapahtunutta anteeksi Twitterissä ja lupasi, että tapaus tutkitaan perinpohjin. Migrin toiminnasta on jo entuudestaan käynnissä useita eri ministeriöiden käynnistämiä selvityksiä, mutta kyse ei ole yksittäistapauksesta ja pelkään pahoin, että ongelma on paljon syvemmällä kuin mihin selvityksillä ja suosituksilla voidaan puuttua. Kuten Boldbaatar Twitterissä julkaisemassaan videossa toteaa, Migrin toimintaa vaikuttaa ohjaavan ajatusmalli: ”Syytön kunnes toisin todistetaan? Ei koske ulkomaalaisia.” Hänen mielestään virasto ei palvele sen enempää asiakkaitaan kuin suomalaista yhteiskuntaakaan, eikä sen toimintatapa ole korjattavissa, vaan sen tilalle olisi luotava kokonaan uusi viranomainen maahanmuuttoa hallinnoimaan.

Yhdyn Boldbaatarin näkemyksiin. Maahanmuuttovirasto on epäonnistunut tehtävässään surkeasti. Eduskunnan käsittelyssä on tukku uusia pykäliä, joilla maahanmuuttoprosessia on tarkoitus virtaviivaistaa, mutta kuten Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan toteaa, ongelma on paljon syvemmällä maahanmuuttopolitiikan peruslähtökohdissa ja suomalaisessa asenneilmapiirissä, jossa maahanmuuttajat nähdään ongelmana ja Maahanmuuttoviraston tärkeimpänä tehtävänä estää heitä tulemasta Suomeen. Tämä on järjetöntä. Migrin tehtävä pitäisi päinvastoin olla uusien työntekijöiden houkuttelu ikääntyvään ja työvoimapuolasta kärsivään maahamme. Vaikka maahanmuutto ei yksin ratkaisekaan kestävyysvajetta, se on tärkeä osa työkalupakkia, jolla ongelma korjataan. Seuraavan hallituksen pitää kääntää kelkka – tavoitteena voisi olla vaikkapa nettomaahanmuuton tuplaaminen 2027 mennessä, kuten vihreitä lähellä olevan ajatuspaja Vision koordinaattori Simo Raittinen on esittänyt.

Boldbaataarin tapauksen lisäksi lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa on nostettu esiin mm. huippulahjakkaan fysiikanopiskelijan, Suomessa 10-vuotiaasta saakka asuneen kauppatieteilijän, menestyvän georgialaisen ravintolan kokkien, lähihoitajien ja rakennusalan ammattilaisten ja monen muun tapaukset, joissa Migri on häätänyt tai yrittänyt häätää maasta Suomeen kotoutuneita ja täällä töitä tekeviä ihmisiä. Vielä hirvittävämpiä ovat tapaukset, joissa virasto on yrittänyt ja välillä onnistunutkin karkottamaan turvapaikanhakijoita maihin, joissa he ovat joutuneet pahimmillaan vankilaan tai hengenvaaraan. Näin ei voi jatkua.

Uudistuksen tarpeeseen on vähitellen herätty ja esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriöön perustettiin pari vuotta sitten vihdoin työperäisen maahanmuuton edistämiseen keskittynyt yksikkö. Erityisasiantuntijoiden oleskelulupahakemusten käsittelyaika on saatu painettua 9 päivään, mikä on lupaava alku, mutta pienistä parannuksista huolimatta kansainvälisessä rekrytointiprosessissa on edelleen isoja ongelmakohtia, joita mm. Jyväskylän yliopiston Youssef Zad on ansiokkaasti kartoittanut. Muiden kuin erityisasiantuntijoiden osalta tilanne on toistaiseksi pitkälti se, jonka Ville Ranta tuoreessa pilakuvassaan osuvasti kuvaa: Suomi yrittää epätoivoisesti houkutella maahanmuuttajia paikkaamaan esimerkiksi terveydenhuollon huutavaa henkilöstöpulaa, mutta samanaikaisesti työntää heitä toisella kädellä ulos maasta. Silloinkin kun oleskelulupapäätös on lopulta myönteinen, pitkä prosessi on hakijalle henkisesti raskas ja aiheuttaa usein myös työnantajalle runsaasti turhaa päänvaivaa ja tarpeetonta työtä.

Toisin kuin voisi kuvitella, järkevän ja humaanin maahanmuuttopolitiikan jarruna ei ole pelkästään laitaoikeisto, vaan myös meillä vasemmistolaisilla on asiassa peiliin katsomisen paikka. Erityisesti SDP:n ay-siipi, mutta myös monet vasemmistoliittolaiset ovat puolustaneet mm. saatavuusharkintajärjestelmää, jossa EU:n ulkopuolisista ns. kolmansista maista saapuvalle työntekijälle ei myönnetä työlupaa Suomeen jos tehtävään voisi löytyä tekijöitä Suomen tai muiden unionin jäsenmaiden työmarkkinoilla. Menettelynä on avata työpaikka hakuun TE-toimiston sivuille ja jos työpaikkaan tulee hakemuksia, katsotaan, että työvoimaa on saatavissa – riippumatta siitä, vastaavatko hakijat todellisuudessa työnantajan spesifiä tarvetta.

Asiassa on viime vuosina tapahtunut pientä liikettä. Eduskunta käsitteli syksyllä 2017 lakialoitetta työvoiman saatavuusharkinnasta luopumisesta, jonka ensimmäinen allekirjoittaja oli vasemmistoliiton Anna Kontula ja joka keräsi allekirjoituksia kaikista silloisista eduskuntapuolueista perussuomalaisia ja sinisiä lukuunottamatta. Saatavuusharkintakysymys onkin kiinnostavalla tavalla talouspolitiikan vastakkaisia laitoja yhdistävä kysymys, jota esimerkiksi ”eduskunnan ainoaksi kommunistiksi” tunnustautunut Kontula on edistänyt yhteistyössä kokoomuksen Juhana Vartiaisen kanssa. Vaikka aloitteen allekirjoitti yli puolet kansanedustajista, se hautautui hallintovaliokunnassa sote-uudistuksen kiireiden alle ja raukesi lopulta vaalikauden päättyessä.

Saatavuusharkinta ei koske asiantuntijatyötä vaan ainoastaan suorittavaa työtä, ja se on vain yksi pieni pala sekavassa palapelissä, jolla työvoiman tuloa Suomeen hankaloitetaan. Toisaalta esimerkiksi paperittomien siirtolaisten asemaan saatavuusharkinnan poistolla olisi merkittävä positiivinen vaikutus. Vaikutukset voivat olla myös epäintuitiivisia – Anna Kontulan mukaan esimerkiksi Olkiluodon ydinvoimalatyömaalla niillä ulkomaisilla työntekijöillä, jotka työskentelivät saatavuusharkinnan piirissä olevilla aloilla oli järjestään huonommat työehdot kuin muilla. Saatavuusharkinnan poistaminen vähentäisi myös ihmiskaupan uhriksi joutumisen riskiä kouluttamattomilla työntekijöillä, koska ilman sitä heidän olisi paljon helpompi vaihtaa työnantajaa hyväksikäyttöä kohdatessaan.

Jos Suomi luopuisi kokonaan työvoiman saatavuusharkinnasta, liittyisimme erittäin harvalukuiseen joukkoon, johon kuuluu tällä hetkellä vain yksi maa: Ruotsi. Toki Suomi ja Ruotsi ovat olleet yhdessä edelläkävijöitä monella muullakin saralla, joten miksei tässäkin asiassa. Vaikka Ruotsin järjestelmässä on omat haasteensa, se on onnistunut tärkeimmässä tavoitteessaan: työvoiman tarjonnan lisäämisessä ja talouskasvun turvaamisessa. Niinpä Ruotsin ”eläkepommi” on pitkälti jo purettu. Joka tapauksessa saatavuusharkinta estää tosiasiassa ainoastaan laillisille työmarkkinoille työllistymisen ja verojen maksamisen. Suomessakin on paperittomien siirtolaisten ja laillisesti, mutta ilman työlupaa Suomessa oleskelevien pimeät työmarkkinat, joiden suuruutta ei tiedä kukaan. Voi kuitenkin perustellusti arvioida, että paperittomista aikuisista merkittävä osa työskentelee pimeästi harmaan talouden piirissä. (Osa paperittomiksi esimerkiksi kielteisen turvapaikkapäätöksen myötä joutuneista tosin saattaa olla töissä laillisillakin työmarkkinoilla, sillä työnteko-oikeus tarkistetaan yleensä vain työsuhteen alussa.)

Edes ammattiyhdistysliike ei puolusta yhtenä rintamana saatavuusharkintaa, vaan sekä STTK että Akava ovat kannattaneet siitä luopumista ja vain SAK vastustaa. SAK:ssakin työperäisen maahanmuuton tarve sinänsä tunnustetaan ja moni SAK-lainen liitto kuten vaikkapa Teollisuusliitto on ottanut sen puolesta selkeästi kantaa, vaikka saatavuusharkinnasta luopumista vastustaakin. Myös liike-elämän järjestöt ja poliittinen oikeisto kannattavat vapaampaa työperäistä maahanmuuttoa. Perussuomalaiset sitä taas tavanmukaisesti vastustavat, mutta kuten mm. vasemmistoliiton Veronika Honkasalo on todennut, todellinen maahanmuuttopolitiikan muutoksen este Suomessa on ollut SDP:n ja keskustan vastustus. Keskusta on kuitenkin äskettäin muuttanut linjaansa radikaalisti ja asettunut kannattamaan voimakasta työperäistä maahanmuuttoa ja saatavuusharkinnan poistoa. Niinpä ehkä hieman yllättäen isoimpana kantona kaskessa on nyt SDP, joka kyllä ohjelmatasolla suhtautuu maahanmuuttoon myötämielisesti, mutta jonka kannattajat ovat eduskuntapuolueista kolmanneksi maahanmuuttovastaisimpia ja puolue kilpailee osin samoista äänestäjistä perussuomalaisten kanssa. Kannattajien nuiva asenne näkyy demarien konkreettisessa päätöksenteossa enemmän kuin ylevät linjaukset. Valitettavasti meillä vasemmistoliitossakin on edelleen poliitikkoja, jotka peesaavat SDP:n tiukkaa linjaa.

Paperilla harva vastustaa työperäistä maahanmuuttoa. Jopa perussuomalaiset on moneen otteeseen puheenjohtajansa suulla väittänyt toivottavansa tervetulleeksi työtä tekevät ja veroja maksavat maahanmuuttajat, mutta puolueen konkreettiset maahanmuuttopoliittiset linjaukset, kuten vaatimus 3 000 euron palkkarajasta maahan muuttaville paljastavat, ettei puolue todellisuudessa halua Suomeen sen enempää työtä tekeviä kuin muitakaan maahanmuuttajia. Valitettavasti SDP:n kaksinaamainen ”periaatteessa kyllä, mutta” -maahanmuuttopolitiikka ei varsinkaan työperäisen maahanmuuton näkökulmasta ole käytännön seurauksiltaan kauniimmasta retoriikasta huolimatta paljoakaan parempaa kuin perussuomalaisten. Sen sijaan, että perussuomalaisten tapaan suoraan kieltäisivät maahantulon, demarit lykkäävät ikävät päätökset Migrille, mutta tavoite on sama: mahdollisimman vähän ulkomaalaisia Suomeen. Helsingin Sanomat summaa (nimiä mainitsematta) tämän asenteen pääkirjoituksessaan näin:

Suomen maahanmuuttopolitiikka on perinteisesti rakentunut rajoittamisen mentaliteettiin. Tulijoihin on suhtauduttu lähtökohtaisesti epäluuloisesti, ja viranomaisprosesseissa on ollut päämääränä löytää syyt, joiden perusteella tulo voitaisiin estää tai maassa viipymistä rajoittaa. Ammattiyhdistysliike esiintyy solidaarisena, mutta löytää aina uusia näennäisesti hyvää tarkoittavia esteitä ulkomaalaisten tulolle.

Vaikka SDP näyttäytyy vastaanhankaajana työperäisessä maahanmuutossa, se kuuluu eduskunnan puolueiden joukossa siihen vähemmistöön, joka ei halua kiristää Suomen turvapaikkapolitiikkaa. Vastakkainasettelu humanitaarisen ja työperäisen maahanmuuton välillä on kuitenkin mielestäni pitkälti keinotekoista. Todellisuudessa myös merkittävä osa turvapaikanhakijoista lienee osittain tai jopa ensisijaisesti työperäisiä maahanmuuttajia, jotka todennäköisesti käyttäisivät työperäisen maahanmuuton väylää turvapaikanhakuprosessin sijaan, jos se olisi heille mahdollista. Esimerkiksi Espoon Nihtisillan vastaanottokeskuksessa asuvista turvapaikanhakijoista 80 % kävi töissä ennen keskuksen sulkemista kesällä 2021. (Tämä siitä huolimatta, että turvapaikanhakijat saavat tehdä töitä aikaisintaan 3 kk Suomeen saapumisesta ja uusi turvapaikkahakemus katkaisee työnteko-oikeuden, joten läheskään kaikki keskuksen asukkaat eivät edes olleet oikeutettuja työntekoon.)

Olisi aidosti suojelun tarpeessa olevien, mutta myös työhaluisten tulijoiden sekä suomalaisten veronmaksajien, kuluttajien ja työnantajien etu, että kaikki työhaluiset ja -kykyiset ihmiset, jotka eivät tosiasiassa ole vaarassa kotimaissaan saataisiin pois turvapaikkajonosta ja töihin Suomeen. Tällöin viranomaisten resurssit riittäisivät paljon nykyistä paremmin turvapaikkahakemusten nopeaan, mutta perusteelliseen käsittelyyn. Uskon vahvasti, että myös niistä turvapaikanhakijoista, jotka todella ovat kansainvälisen suojelun tarpeessa suurin osa tekisi paljon mieluummin töitä kuin eläisi toimettomana vaatimattomien perusturvaetuuksien varassa. Olisi tärkeää saada kaikki työkykyiset maahantulijat mahdollisimman nopeasti töihin, oli maahantulon perusteena mikä hyvänsä. Mitä pitempi katko työntekoon tulee, sitä vaikeampaa on palata työmarkkinoille. Tästäkin näkökulmasta turvapaikanhakijoiden karenssit, saatavuusharkinta ja muut maahanmuuttajien työnteon rajoitteet ovat mielestäni täysin epäjphdonmukaisia..

Yleinen harhaluulo on, että vain sellainen ihminen, joka maksaa enemmän veroja kuin saa yhteiskunnan kustantamia tulonsiirtoja ja palveluita on tuottava yhteiskunnan jäsen. Tätä paikkaansa pitämätöntä virhekäsitystä toistellaan usein etenkin matalasti koulutettujen maahanmuuttajien merkitystä suomalaiselle yhteiskunnalle arvioitaessa. Vaikka onkin tärkeää, että kaikki maksavat tunnollisesti veronsa, ei ihmisen muille tuottama hyöty – ihmisarvosta nyt puhumattakaan – tyhjenny hänen palkastaan maksettuihin veroihin. Jos väite pitäisi paikkansa, esimerkiksi useimmat siivoojat ja lähihoitajat, jotka joutuvat pienen palkkansa vuoksi usein turvautumaan esimerkiksi asumistukeen eivät olisi hyödyllisiä yhteiskunnan jäseniä. Jokainen voi miettiä, mitä tapahtuisi jos kaikki nämä pienipalkkaiset työntekijät yhtäkkiä lopettaisivat työnsä: olisimme kusessa. Suurin osa työntekijän tuottamasta taloudellisesta hyödystä syntyy itse tarpeellisesta työstä eikä siitä maksetuista veroista. Ja palkasta maksettavien tuloverojen lisäksi maksamme kaikki myös arvonlisäveroa, eläkemaksuja ja muita veroja ja veroluonteisia maksuja, joiden kertymä on pienipalkkaisella työntekijällä moninkertainen tuloveroihin nähden.

Toisen yleisen harhakäsityksen mukaan maahanmuuttajien rikollisuus on valtaisa ongelma, eikä Suomi karkota rikoksiin syylistyneitä ulkomaalaisia, vaan rötöstelevät maahanmuuttajat, joilla ei ole mitään tosiasiallisia suhteita maahan jäävät tänne riesaksemme. Tämä ei pidä paikkaansa. Maahanmuuttajat kyllä tosiaan syyllistyvät rikoksiin hieman valtaväestöä useammin, mutta tämä selittynee pitkälti sosioekonomisilla tekijöillä – suurimman osan rikoksista Suomessa tekevät nuoret, matalasti koulutetut miehet, joita maahanmuuttajissa on suhteellisesti paljon enemmän kuin kantaväestössä. Mutta vakaviin rikoksiin syyllistyneet maahanmuuttajat eivät jää riesaksemme: poliisi esittää karkotusta lähes aina kun oleskeluluvalla Suomessa oleva ulkomaalainen syyllistyy rikokseen, josta voidaan tuomita vähintään vuoden vankeusrangaistus. Tämän kriteerin täyttäviä rikoksia ovat esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan, perätön lausuma viranomaismenettelyssä, julkinen kehottaminen rikokseen, vahingonteko, kirjanpitorikos ja vesiliikennejuopumus. Poliisin karkotusesityksistä kaatuu Migrin käsittelyssä n. 40 %, mutta vakaviin rikoksiin syyllistyneet karkoitetaan silti Suomessa varsin herkästi. 

Turvapaikanhakijoiden kohdalla karkottaminen on vaikeampaa, koska laki kieltää palauttamasta ketään alueelle, jossa hän voi joutua kuolemanrangaistuksen, kidutuksen tai vainon kohteeksi. Migri kuitenkin tutkii rikoksiin syyllistyneiden turvapaikanhakijoiden tilanteen nopeutetusti ja jos palauttaminen on mahdollista, myös tp-hakijat karkotetaan aivan samoin kuin oleskeluluvallakin maassa olevat. Pakolaisstatuksella Suomessa olevia ei voida karkottaa, sillä heidän kohdallaan on jo etukäteen tiedossa, etteivät he voi turvallisesti palata kotimaahansa.

Asenteet maahanmuuttoa kohtaan jakavat suomalaisia. Yksi keskeinen jakolinja kulkee yhteiskuntaluokkien välillä. EVA:n kyselyn mukaan ylempään keskiluokkaan identifioituvista vastaajista vain 28 % on jokseenkin tai täysin eri mieltä siitä, että Suomi tarvitsee maahanmuuttajia kompensoimaan väestön ikääntymistä, kun taas työväenluokkaisiksi itsensä mieltävistä erimielisiä on 42 %. On helppo ymmärtää, mistä ero kumpuaa. Kaltaiseni ylemmän keskiluokan ihmiset kohtaavat omassa elämässään lähinnä maahanmuuton hyvät puolet, kuten paremmat palvelut, kulttuuriset vaikutteet ja kansainväliset verkostot työelämässä. Työväenluokkainen ihminen kohtaa maahanmuuttajat myös mm. kilpailemassa samoista työpaikoista ja vuokra-asunnoista, ja näkee omalla asuinalueellaan usein keskiluokkaa lähempää maahanmuuttajien huono-osaisuuden aiheuttamat lieveilmiöt kuten nuorisorikollisuuden (joka ei tietenkään ole sinänsä maahanmuuttajaspesifi ilmiö vaan koskee ihan yhtälailla myös monia valtaväestön nuoria). Toisaalta poliittinen kulttuurimme myös ruokkii liioiteltuja uhkakuvia. Varsin kuvaavaa on, että sisäministeriön tuoreen selvityksen mukaan maahanmuutto huolestuttaa eniten maaseudulla asuvia, joiden elämänpiirissä se vaikuttaa vähiten. 

Vaikka uhkakuvat ovat vahvasti liioiteltuja, on taustalla todellisiakin haasteita. Kuten mikä hyvänsä iso poliittinen muutos, vapaampi maahanmuuttopolitiikka tuottaisi yhteiskunnassa sekä voittajia että häviäjiä. Pelisääntöjä ei voi laatia vain voittajien ehdoilla. Jos esimerkiksi ulkomaalaista työvoimaa käytetään välineenä suomalaisten palkkatason polkemiseen tai ammattiyhdistysliikkeen heikentämiseen, ei lisääntynyt maahanmuutto palvele koko suomalaista yhteiskuntaa vaan vain omistavaa luokkaa ja pientä liike-elämän eliittiä. Maahanmuuttopolitiikan perustavanlaatuisen uudistamisen edellytyksenä täytyy olla, että kaikki suomalaiset –  myös esimerkiksi matalapalkkatöistä uusien maahanmuuttajien kilpailemaan joutuvat vähän koulutetut ja pienituloiset – saavat osansa sen hedelmistä kuten huoltosuhteen paranemisesta ja talouskasvusta.

Olen tässä kirjoituksessa pohtinut maahanmuuttoa ennen kaikkea taloudellisena kysymyksenä ja itsekkään kansallisesta näkökulmasta. Tämän vastapainoksi on hyvä pitää mielessä, että kaikkein tärkein maahanmuuttokysymys on maahanmuuttajan oikeus parempaan elämään. Sama motiivi, joka on menneinä vuosikymmeninä ja -satoina ajanut myös satoja tuhansia suomalaisia muuttamaan Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Ruotsiin ja muualle töiden ja paremman palkan perään – tai vaikkapa Espanjan lämpöön eläkepäiviä viettämään. Tämän ajatuksen tiivistää erinomaisesti – hieman yllättäen – oikeistolaisen ajatuspaja Liberan entinen tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen, joka on kirjoittanut:

Maahanmuuttoa tarkastellaan pelkästään nykysuomalaisten hyötyjen ja kustannusten näkökulmasta. Tämä on syvästi epäliberaali, orjanomistajan ajattelutapa. Maahanmuuttajaa ei tarkastella ihmisenä, vaan resurssina meille muille. Maahanmuuton hyödyt ovat meidän saamamme hyödyt ja maahanmuuttajan kulutus pelkkä kustannus. Ajattelutapa on epämiellyttävä, mutta se myös estää näkemästä maahanmuuton taloudellisia hyötyjä.

Maahanmuuton suurin hyöty ihmiskunnalle on maahanmuuttajan ja hänen perheensä hyvinvoinnin lisäys. Lisäys voi olla todella merkittävä, koska palkkataso voi Suomessa tai Euroopassa olla moninkertainen lähtömaahan verrattuna. Ihmiset eivät turhaan pane henkeään alttiiksi Välimeren yli päästäkseen. Tulojen nousu johtuu siitä, että maahanmuuttajan tuottavuus Suomessa on moninkertainen lähtömaahan verrattuna. Se ei siis ole pois keneltäkään, vaan edustaa puhdasta ihmiskunnan hyvinvoinnin lisääntymistä.

Vaikka otettaisiin huomioon kaikki muut maahanmuuton hyödyt ja kustannukset, on selvää että maahanmuuttajien hyvinvoinnin lisäys jättää ne kokonaan varjoonsa.

Pidetään tämä mielessä. Vaikka me nykyiset suomalaiset tarvitsemme kipeästi maahanmuuttajia, vielä arvokkaampaa on näiden uusien ja tulevien suomalaisten parantuva elämä. Pidetään huoli siitä, ettemme kohtele tänne tulijoita vain resurssina vaan ainutkertaisina ja arvokkaina ihmisyksilöinä. Kuten Helsingin Sanomat kirjoittaa:

Vaikka Suomen kannattaakin punnita maahanmuuttoa pitkäaikaisena investointina hyvinvointivaltioon, ihmiset eivät tule ulkomailta Suomea ja huoltosuhdetta korjaamaan. He tulevat parantamaan elintasoaan ja elämään hyvää elämää. Ihmiset eivät ole resursseja ja numeroita. Heidän pitää tuntea olevansa tervetulleita niin hallinnon, työnantajien kuin muiden työntekijöidenkin silmissä.